Olen pohjimmiltani maalaistyttö, mutta nyt olen tainnut ihastua Helsinkiin. Olen kesätöissä keskustassa, ja nautin työmatkastani. Siitäkin huolimatta, että siihen kuluu melkein kaksi tuntia päivässä yhteensä. Ensin menen bussilla kamppiin, kävelen Mannerheimintielle ja jatkan matkaa ratikalla. Hymyilyttää. Olen vihdoinkin siellä, mistä unelmoin yläasteella ja lukiossa. Nyt pitäisi kai keksiä uusia unelmia.

Olin aina kuvitellut palaavani opiskelujen jälkeen takaisin pohjoisemmaksi, mutten enää ole varma. Onneksi sitä ei ole pakko päättää nyt. Oikeastaan en edes halua tietää, millaista elämäni on muutaman vuoden päästä. Olisi todella tylsää, jos ei olisi koskaan tulossa mitään uutta. Toisaalta se pelottaa; miten pärjään tulevaisuudessa. Oliko alavalinta oikea, ja olenko vielä silloinkin sinkku?

Sinkkuus ahdistaa. En enää tykkää lähteä juhlimaankaan kavereiden kanssa, sillä päädyn kolmanneksi, viidenneksi tai seitsemänneksi pyöräksi.Ystäväni ovat pariutuneet viimeisen vuoden aikana tehokkaasti. Monet puhuvat häistä, ja ensimmäiselle on jo tulossa vauva. Olen onnellinen ystävieni puolesta, mutta samalla myös kadehdin heitä. En koe itse olevani vielä valmis vanhemmaksi, mutta huomaan silti miettiväni, olenko outolintu. Mietin, mikä minussa on vikana. Jos olisin laihempi, niin olisiko minulla silloin poikaystävä? Missä vaiheessa minusta tulee virallisesti vanhapiika, ja onko sen jälkeen enää mitään? Kissakin löytyy jo. ;)