keskiviikko, 4. kesäkuu 2008

Mahtava päivä!

Eilen oli loppujen lopuksi mahtava päivä, vaikka alku olikin tahmea... Nousin sängystä väärällä jalalla ja liian myöhään, kun kännykkä ei herättänyt. Tiputin kännykkäni pari päivää sitten, ja sen jälkeen se ei enää ole ollut entisensä.

Olin töissä kymmenen tuntia, plus työmatkat vajaa pari tuntia lisää. Olin kotona vasta kahdeksan aikaan, mutta hyvä niin. Kun kello oli jo paljon, pistin töpinäksi heti. Sain tehtyä paljon enemmän kuin normaalina arki-iltana! Leivoin pizzaa, tiskasin, kävin kaverin luona nopeasti, sitten lähdin juoksemaan, ja suihkun, venyttelejen ja kissan leikityksen jälkeen nukkumaan. Kello oli silloin vähän yli yksitoista. Aivan mahtava olo, ja yllätin itsenikin tehokkuudellani. Pizzasta tuli tosi hyvää, vaikka täytteenä oli ihan perus kinkku-ananas. Sorrun yleensä ruoanlaitossa käyttämään liian monia makuja ja aineksia, ja tuloksena on sekasorto. Yritän opetella yksinkertaisuuteen.

Juoksemista tuli todella ihana olo. Ja tänään on lihakset mukavasti hieman hellänä, tietääpä ainakin että jotain on tullut tehtyä. Miksei liikkumaan tule lähdettyä useammin?

´Tänään olen menossa purjehtimaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Saas nähdä, miten tytön käy.

perjantai, 23. toukokuu 2008

Romahdus

Eilen illalla romahdin. Kun pääsin kotiin töiden jälkeen, itkin, nukuin ja itkin taas. Soitin isälle ja itkin. En muistanut mitään positiivista.

Seuraava aamukin oli vielä vaikea. Lähtökuntoon itseni laittaminen kesti 2 tuntia, eli kaksi kertaa enemmän kuin normaalisti... En muistanut mitään syytä, miksi jaksaisin nousta ylös. Lopulta keksin kuitenkin yhden: syöminen. Ostin töihin mennessäni kaupasta suklaapullan, ja siitä se sitten lähti. Ajatukset alkoivat hiljalleen virrata, ja mieliala nousta. Työteho ei ole parhaimmillaan, mutta olen sentään töissä edelleen. Pelottavaa.

keskiviikko, 21. toukokuu 2008

En syönyt

Bloggaaminen taitaa auttaa, äskeisen kirjotuksen jälkeen oloni oli jo parempi. Enkä syönyt mitään. Olen ylpeä siitä.

Olen harrastanut laihduttamista yläasteen kahdeksannelta luokalta asti. Olen koko ajan koittanut tapella kroppaani vastaan, ja kurittaa itseäni epäonnistumisista. Kerran olen oikeasti onnistunut laihtumaan, mutta parin vuoden sisällä nekin kilot palasivat takaisin. Muuten olenkin ollut aina noin 10 kg ylipainoinen, jos bmi:in verrataan. Silloin tällöin olen laihduttanut jokusen kilon, mutta ne ovat tulleet aina takaisin. Kilojeni perimmäiset syyt nimittäin löytyvät tunnesyömisestä. Syön ihan kaikkiin tunteisiini. Mitä vahvempi tunne, sen enemmän syön. Nyt olen hiljalleen yrittänyt opetella suhtautumaan tunteisiin terveemmin, ja toisaalta hallitsemaan syömiseni paremmin. Opettelu on vielä ihan lapsen kengissä, mutta onhan kaikki suuretkin projektit aloitettava pienistä askareista.

Olen jutellut asiasta muutamaan otteeseen terveydenhoitajien kanssa, se on auttanut vähän. Paljon on kuitenkin vielä tehtävä, ennen kuin suhteeni syömiseen, ruokaan, tunteisiin ja juhlintaan on normaali. Aiemmin yksi merkittävimmistä erheistäni on ollut liian monien muutosten yrittäminen samaan aikaan. Hoitajan ensimmäinen ohje oli: "lopeta laihduttaminen". Seuraavaksi hän puhui säännöllisen ruokailun puolesta, sen pitäisi olla kai seuraava askel. Ja sokerin käytön roima vähentäminen; se kirpaisee aluksi, mutta siihen kuulemma tottuu, eikä sitten enää niin kaipaakaan. Tiedä häntä sitten...

Väsyttää. Pitäisi ehkä nukkua enemmän...

keskiviikko, 21. toukokuu 2008

Miksi mikään muu ei tunnu miltään

Miksi mikään muu ei tunnu miltään, paitsi syöminen???

Ja sitäkään ei saisi tehdä, kun silloin lihoo. Paha olo, iltapäivällä moni juttu peräkkäin meni pieleen. Ja niiden takia lähdin töistä aikaisin, miltä ajalta menetän tietysti palkan. Eikä ne ole edes mun oma vika. En muista ainuttakaan syytä, miksi pitäisi jaksaa painaa eteenpäin tässä pirun elämässä. Ketä se edes kiinnostaa??

En ymmärrä, miten muut ihmiset jaksavat. Heillä täytyy olla joka juttu, joka kantaa, ja joka auttaa jaksamaan. Voisin kuvitella, että se on rakkaus. Tai sen kuvan ainakin saa, kun kuuntelee musiikkia, juttelee ystävien kanssa tai katsoo elokuvia. En ole itse ollut koskaan rakastunut. Tuntuu, että jokainen asia, tv, lehti, radio, ystävät, muistuttavat yksin olemisestani. Ehkä siksi, että nyt on kevät.

Elämä on täynnä velvollisuuksia ja asioita, jotka on hoidettava. Milloin on aikaa itselle, ja mitä mä edes silloin tekisin? En haluasi olla yksin, mutta kenen kanssa sitten olisin? Sen tiedän, että toisen ihmisen kosketus tuntuu hyvältä. Mutta mitäs sitten, kun ei ole ketä koskettaa, eikä ole ketään joka koskettaisi takaisin. Yksinasuminen ei sovi minulle, mutta se päätös ei ole minun vallassani. On vain elettävä sen asian kanssa.

Haluaisin syödä. Haluaisin tyhjentää koko keittiön ihan kaikesta ruoasta. Siitä tulisi hyvä olo, edes hetkellisesti. Tiedän kuitenkin, että sen jälkeen syyttäisin itseäni syömisestä, ja sitten ahdistaisi taas. Sitä hoitaakseni söisin, ja sitten olisi vielä pahempi olo. Ja noidankehä jatkuu, kunnes nukahdan sohvalle.

keskiviikko, 21. toukokuu 2008

Olen ihastunut

Olen pohjimmiltani maalaistyttö, mutta nyt olen tainnut ihastua Helsinkiin. Olen kesätöissä keskustassa, ja nautin työmatkastani. Siitäkin huolimatta, että siihen kuluu melkein kaksi tuntia päivässä yhteensä. Ensin menen bussilla kamppiin, kävelen Mannerheimintielle ja jatkan matkaa ratikalla. Hymyilyttää. Olen vihdoinkin siellä, mistä unelmoin yläasteella ja lukiossa. Nyt pitäisi kai keksiä uusia unelmia.

Olin aina kuvitellut palaavani opiskelujen jälkeen takaisin pohjoisemmaksi, mutten enää ole varma. Onneksi sitä ei ole pakko päättää nyt. Oikeastaan en edes halua tietää, millaista elämäni on muutaman vuoden päästä. Olisi todella tylsää, jos ei olisi koskaan tulossa mitään uutta. Toisaalta se pelottaa; miten pärjään tulevaisuudessa. Oliko alavalinta oikea, ja olenko vielä silloinkin sinkku?

Sinkkuus ahdistaa. En enää tykkää lähteä juhlimaankaan kavereiden kanssa, sillä päädyn kolmanneksi, viidenneksi tai seitsemänneksi pyöräksi.Ystäväni ovat pariutuneet viimeisen vuoden aikana tehokkaasti. Monet puhuvat häistä, ja ensimmäiselle on jo tulossa vauva. Olen onnellinen ystävieni puolesta, mutta samalla myös kadehdin heitä. En koe itse olevani vielä valmis vanhemmaksi, mutta huomaan silti miettiväni, olenko outolintu. Mietin, mikä minussa on vikana. Jos olisin laihempi, niin olisiko minulla silloin poikaystävä? Missä vaiheessa minusta tulee virallisesti vanhapiika, ja onko sen jälkeen enää mitään? Kissakin löytyy jo. ;)